Helsinki-Vantaa. Istun lattialla, vieressä vipeltävät muurahaiset yököttää. Muutama taitaa olla omissa pöksyissäkin. Kädet tärisee niin että hädin tuskin sain voileivän osumaan suuhun. Unohdinko jotain? Missaankohan mun treenit tällä kertaa? Pystynkö handlaa joukkueenjohtajan ja kuskin roolin?
Olo on tyhjä. Tätä varten on treenattu hullun lailla ainakin nyt viimeiset 6 kuukautta, enemmänkin. Arvomaailma on muuttunut matkan varrella, olen jo useamman kerran passannut kemut, koska en halua tekemäni työn valuvan kirkkana juovana kurkusta alas. Puoli vuottahan nyt ei ole mitään jos verrataan vaikka Olympiaurheilijoihin. Eipä matkan varrella tullut silti montaa muuta vastaan jotka laittaa BMX:n kaiken muun eteen elämässään.
Tory Nyhaugin äidin piti liittyä Suomen joukkueeseen. Mutta kuten joku on saattanut huomata Tory kaatui Papendalin finaalissa pahasti. Käsi poikki ja perna muussina, hän on yhä sairaalassa ja perhe ei tietenkään tule paikalle. Onneksi sain kuitenkin mahtavan sihteerin liittymään joukkoon. Heti kun hän oli liitetty joukkueeseen hän ilmoitti lukeneensa sääntökirjat läpi (jotka minä luulin lukeneeni, niitä on muuten 3; yleiset UCI säännöt, BMX säännöt ja sitten vielä Birminghamin säännöt) ja jouduimme tekemään muutaman muutoksen.. Mahtava neiti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti